Paimenkirjeitä ukrilaisille
Kari Tahvanainen
kirjailija, YTM, Ukrin varapuheenjohtaja
Artikkeli on ilmestynyt Ukrin 55-vuotisjuhla-antologiassa Lastu, 2011
”Olisi jo aika koota Olavin paimenkirjeet”, lausahti kirjailija Seppo Lappalainen savolaisten kirjailijayhdistyksen Vestäjien kirjoittajaseminaarissa 1973 Laura Latvalalle, tarkoittaen tämän puolison Olavi Siippaisen kirjailijatovereilleen vuosikymmenten varrella lähettämiä kirjeitä.
Kirjeistä osa on osoitettu Ukrinkin kirjailijoille, kuten Vesa Niemeläiselle, Jouko Puhakalle, Aarre Savolaiselle ja Seppo Lappalaiselle. Värikkäissä kirjeissä käsitellään paitsi kirjoittamiseen ja kirjailijantyöhön liittyviä kysymyksiä, myös kirjallisuuteen, maailmanmenoon, politiikkaan ja henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita.
Olavi Siippaisen teos Kirjeitä kirjailijatovereille vuosilta 1945 – 1963 ilmestyikin sitten 1975 WSOY:n kustantamana. Sain kirjaharvinaisuuden käsiini joensuulaiselta ukrilaisveteraani Raimo Matikaiselta. Seuraavassa esittelen juhlavuotemme kunniaksi muutamia poimintoja Ukrin alkuaikoihin sattuvista kirjeistä.
Kirjan esipuheesta paljastuu, että Ukri on perustettu 7.10.1956 kello 11.45 Olavi Siippaisen kodissa Kontiolahden Paiholassa. Ukrin arkistosta puolestaan selviää, että virallinen sopimuskirja kirjallistaiteellinen kerho Ukrin perustamisesta allekirjoitettiin 15. lokakuuta Joensuussa, allekirjoittajina olivat opiskelija Vesa Niemeläinen Viitasaarelta, kirjailija Olavi Aaltonen Helsingistä ja valokuvaaja Esko Eskelinen Kontiolahdesta. Olavi Aaltonen toimi Ukrin puheenjohtajana 1958 – 59 ja Esko Eskelinen puolestaan Ukrin varapuheenjohtajana 1956 – 57.
Aluksi Ukri oli valtakunnallinen yhdistys, jonka tarkoituksena oli olla nuorten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhdyssiteenä, tukea mahdollisuuksien mukaan nuoria kirjailijoita ja taiteilijoita heidän työssään sekä edistää yleensä kirjallisuuden ja taiteiden harrastusta. Sittemmin Ukrista tuli pohjoiskarjalaisten kirjailijoiden ja aktiivikirjoittajien yhdistys, joka toimii kirjailijoiden ja kirjoittajien yhdyssiteenä, tukee heitä ja edistää yleensä kirjallisuuden harrastusta maakunnassa.
Kirjailija Olavi Siippainen syntyi Kuopiossa 1915 ja kuoli Siilinjärvellä 1963. Hän oli monipuolinen kirjailija ja lehtimies. Hänen esikoisteoksensa, runokokoelma Nuoruus sumussa, ilmestyi 1940. Kaikkiaan hän julkaisi kuusitoista teosta, lyriikkaa ja proosaa. Siippainen toimi kirjailijantyönsä ohessa aloittelevien ja varttuneempienkin kirjoittajien lukijana ja kriitikkona Joensuun – Kuopion – Iisalmen akselilla. Lääkäri- ja runoilijavaimonsa Laura Latvalan kanssa hän asui Kontiolahden Paiholassa vuosina 1952 – 58.
Ukrin perustamisvuoden 1956 helmikuussa Siippainen lähestyy Paiholan kodistaan Kontiolahdessa asuvaa aloittelevaa kirjailijaa Jouko Puhakkaa. Kirjeessä hän viittaa äskettäiseen vierailuunsa tämän perheen luona.
Kirjailija Jouko Puhakka syntyi 1922 Kontiolahdessa ja kuoli 2002 Joensuussa. Hänen tuotantoonsa kuuluu niin kalastustarinoita, nuortenkirjoja, näytelmiä kuin yksi runokokoelmakin. Esikoisteos Kalatulet ilmestyi 1958. Ukrin puheenjohtajana Puhakka toimi vuosina 1962, 1966 – 67 ja 1975, johtokunnassa hän oli ensimmäisen kerran jo vuonna 1958.
”Toivottavasti pääsitte sekalaisista lapuistani jonkinlaiseen käsitykseen tarkoituksistani. Kuten mainitsin, ei minun asiani ole pyrkiä arvostelemaan, onko jokin teos julkaisukelpoinen tai ei – koetan päästä selville, miten voitaisiin selvitä mahdollisimman hyvään taiteelliseen tulokseen.
Mikäli on kysymyksessä jonkinlainen taiteellinen peruspääoma, kannattaa Teidän ymmärtääkseni jatkaa, mutta koska taide ei tunne sellaista käsitettä kuin vaatimattomuus, on päämäärä alun pitäen asetettava kyllin korkealle. On kerta kaikkiaan lähdettävä omasta ainutlaatuisuudesta ja sille rakennettava. Sanalle ei tarvitse antaa mitään arvostavaa sisältöä, riittää, että toteamme erään biologian perustotuuksista.”
Vuoden 1960 alussa Siippainen antaa Jouko Puhakalle palautetta tämän ensimmäisestä nuorisoromaanista Kaiskunkallio kestää.
”Ja nyt tuohon Kaiskunkallioosi sitten. Se on hyvä ja raikas nuorisokirja. Vanhemman lukijan silmissä sillä on eräs heikkous sellaisenakin: henkilöt eivät mielestäni täysin karakteristisesti erotu sivujen pinnasta. Syitä voi olla nähdäkseni kolmenlaisia.
Ensiksi: se on ensimmäinen kohtalaisen kookas yhtäjaksoinen kuvauksesi ja vissi arkuus on saattanut pidätellä kättäsi.
Toiseksi: olet sitä kirjoittaessasi ilmiselvästi ollut yhtä paljon kalamies kuin kirjailijakin, ts. halunnut jakaa tietouttasi ja innostaa lukijoitasi vissiin asiaan. Tämä syy on täysin puolusteltavissa: kuka tietää, eivätkö nuoret lukijasi arvosta luonnontunnettasi ja –tuntemustasi sekä kalastustietouttasi korkeammalle kuin etevintäkään ihmiskuvausta.
Ja kolmas: mielessäsi on koko ajan taka-alalla kummitellut jatko-osa ja olet säästellyt henkilöittesi persoonallista heräämistä sitä varten.”
Keiteleellä 1934 syntynyt ja 2000-luvun alussa kuollut runoilija Vesa Niemeläinen oli yksi Ukrin perustajajäsenistä ja ensimmäinen puheenjohtaja 1956 – 57. Hän opiskeli Joensuussa Itä-Suomen seminaarissa kansakoulunopettajaksi. Hänen esikoisrunokokoelmansa Lauluja suvannolta ilmestyi 1956 Otavalta.
Teoksessa oleva ensimmäinen kirje Niemeläiselle on elokuulta 1958. Siippainen kommentoi siinä tekeillä olevaa nuorisoromaania, joka sitten ilmestyikin Otavalta 1960 nimellä Suutarin Pertti.
”…lunttasi on liian hyvä nuorisoromaaniksi. Siihen pitäisi väkipakolla ympätä joku juonentapainen, häivyttää pois aitoa runollisuutta sekä realismia. Kaikki koituisi epäilemättä vahingoksi. Nyt sen sijaan saat vähillä vaivoin kokoon todellisen lapsikuvauksen, jommoisia meillä herra paratkoon ei ole liiemmälti. Nähdäkseni Sinun ei tosiaankaan tarvitse kuin pudottaa muutamia lukuja sivuun tulevaista käyttöä varten ja sitten keskittyä jäljelle jääviin. Nyt saatuasi vähän ajallista välimatkaa, ymmärrät kyllä itsekin, mitä teet.”
Vuoden 1959 elokuussa Siippainen puolestaan opastaa Niemeläistä niin terapeuttisissa jutuissa, kuten hän muotoilee, kuin kirjailijantyössäkin. Miten rauhoittua pitkän päivän päätteeksi, siihen tulee yksinkertainen ohje:
”Tavalliseen iltahermostukseen, kun olet puuhaillut oppilaiden vihkojen kanssa tai kirjoitellut, riittää kyllä olut- tai pilsneripullo tai miksei lasillinen viiniäkin. Minun osaltani, joka joudun oleilemaan lasten kanssa päivätyöt päätettyäni tuonne kello 22:een ja siirtymään melko levottomasta tunnetilasta puolen tunnin sisällä uneen, tuo resepti on auttanut niin, että tuskin muistankaan, milloin podin unettomuutta.”
Viipurissa 1931 syntynyt ja Joensuussa 2009 kuollut kirjailija Aarre Savolainen toimi Ukrin puheenjohtajana 1978 – 79, mutta johtokunnassa hän oli ensimmäisen kerran jo 1960. Savolainen julkaisi esikoisteoksensa Veturit, oi veturit 1972 Itäkirjan kustantamana. Hän oli aiemmin mukana mm. Ukrin antologiassa Latvavesiltä, 1966.
Siippainen oli juuri muuttanut Paiholasta Siilinjärvelle Harjamäen sairaalaan, mistä käsin hän kirjoitti Savolaiselle vuoden 1959 helmikuussa. Hän varoittelee Savolaista laittamasta toistaiseksi juttujaan Olavi Aaltosen parhaillaan kokoamaan Ukrin antologiaan, sillä
”Antologioilla on paha taipumus kiertyä vaikutusvaltaisten ihmisten käsiin ja kypsymätön juttu semmoisessa luo pahan ennakkomielikuvan, jota sitten on vaikea hyvälläkin tekstillä häivyttää. Lisäksi minusta tuntuu, että olet keräillyt sikseenkin paljon kokemusmateriaalia ja olet luonteeltasi niin viivyttelevä, että onnistuaksesi tarvitset huomattavasti laajemman tilan kuin kymmenen liuskaa.
Keskity vain rauhassa kookkaampaan ja jos tunnet välillä tympääntymistä, niin merkkaile paperille toista vielä kookkaampaa. Viivytys ei merkitse mitään, mutta pahin mikä Sinua saattaa odottaa kätkeytyy siihen, että päästessäsi julkaisemaan ensimmäistäsi, ei Sinulle olisikaan ainesta koossa toiseen. Sen kaltainen tilanne on kokeneellekin helvettiä ja esikoitsijoista on moni – varsinkin hyvän vastaanoton saanut – kukistunut siihen.
Ota heti kärkeen, ettei taiteessa päde mikään muu arvo kuin laatu, ei paljous, ei nopeus ei myyntimenestys, eikä mikään muu.”
– Niinpä Savolainen oli mukana vasta Ukrin seuraavassa antologiassa, Latvavesiltä, 1966.
Siippaisen kirjeistä välittyy myös muiden kirjailijoiden kuulumisia ja niiden aiheuttamia reaktioita. Joulukuussa 1959 hän kirjoittaa Aarre Savolaiselle ilostaan, kun Jouko Puhakka on saanut WSOY:n apurahan. Puhakan ensimmäinen nuorisoromaani Kaiskunkallio kestää oli juuri ilmestynyt WSOY:n kustantamana.
”Olen iloissani Puhakan Joukon onnistumisesta. Poika sai, lienetkö huomannut, WSOY:ltä tukun rahaa – lieneekö ollut 200 000 vai 300 000 markkaa. Joka tapauksessa se on kontiolahtelaisissa mittasuhteissa sellainen summa, että ystävällinen sukulaispiiri pysyy jonkin aikaa änkkänä pojan kirjoittelujen suhteen. Lisäksi se tukevoittaa hänen henkistä elämäänsä kaikin tavoin, sillä eipä WSOY:n tapoihin ole kuulunut liiaksi aloittelijoita suosia, elleivät nämä ole saaneet yleisömenestystä tai ole sukulaisuussuhteissa firmaan.”
Myöhemmin 1960-luvun alussa Siippainen oli kirjeenvaihdossa myös Polvijärven Kinahmossa asuvan tulevan kirjailijan Seppo Lappalaisen (1936 – 2001) kanssa. Lappalaisen esikoisromaani Asekätkijät (Kirjayhtymä) olisi ilmestyvä 1964. Lappalainen toimi Ukrin puheenjohtajana 1969 ja oli Suomen Maakuntakirjailijat ry:n perustajia ja sen ensimmäinen puheenjohtaja vuonna 1972. Mutta tässä viimeisessä paimenkirjeessämme maaliskuulta 1961 palataan Seppo Lappalaista samalla muistellen 1950-luvun kulttuurivirtauksiin, joiden pyörteissä Ukrikin oli 1956 perustettu.
”Tässä välillä ennätti tulla Ukrin toimintaselostus ja se johdatti ajatukseni erääseen vaaraan, joka ehkä uhkaa sikäläisessä piirissä. Tarkoitan tuota typerää jankkausta modernismia vastaan. Olisi vain luonnollista, jos mahdollisuuksien mukaan pyrit ottamaan selvää ns. modernistisesta kirjallisuudesta. Proosan osalta se on loppujen lopuksi korkeimmillaankin aina jäävä kokeelliseksi kirjallisuudeksi. Mutta se tieto juuri antaa kertojalle oikeuden ennakkoluulottomasti kokeilla sitä ja tätä: ei juuri ole vaaraa, että hän erehtyisi pitämään kokeita – itsensä tai muiden – muuna kuin kokeina. Mutta jyrkkä torjunta modernismiin voi pitää Sinut jotenkin liian ahtaassa ympyrässä ja kun modernismin päätarkoitus on aina etsiä uusia ilmaisukeinoja, voit helposti jäädä muutamia hyvinkin merkitseviä niksejä vaille. Myös moderni lyriikka voi antaa kertojalle paljon, ainakin se opettaa pelkistämään kuvan.
Totta kyllä, vaikka tässä puolustankin modernia kirjallisuutta, niin vastaava kuvaamataide on opettanut minulle paljon enemmän. En tiedä, minkä verran Joensuun kirjastossa on kuvaamataidetta esittäviä teoksia, mutta esim. Kuopiossa käsikirjaston puolella niitä on melkoisesti, mikä tiedoksi saatettakoon. Tietysti on niin, että aina on pysyteltävä tietoisena siitä, että kuvaamataide ja kirjallisuus ovat kaksi eri asiaa, jotka operoivat eri keinoin eri päämäärään ja tässä suhteessa nuo runoilevat poikaset ja tyttöset ovat tehneet paljon syntyä.
Mutta on sitä paljon yhteistäkin. En minä ainakaan ilman maalaustaidetta olisi oppinut vetämään maiseman värejä esiin tai käsittämään jotain henkilöä vain pelkäksi materiaalikseni, josta minun on muovattava kuva, joka on enemmän ihminen kuin malli itse. Jos Sinä sitten lankaudut pelkästään kokeellisen proosan edustajaksi, niin sitähän ei kannata surra, vaan voit lohduttautua ajatuksella, ettei lopultakaan ollut omaa sanottavaa. Mutta tuon mahdollisuuden pelosta ei sentään tarvitse nuorella iällä koteloitua.
Noin alkajaisiksi suosittelisin John Dos Passosin Suurkaupungin kasvot (Manhattan transfer) –teosta, jonka saanet kirjastosta. Ellet, niin sitten kesällä minulta. Omistamani kpl on näet ajautunut ullakolle eikä sinne viitsi lähteä tonkimaan ennen lämpimiä ilmoja. Se on mallikappale puhumastani eksperimentaaliromaanista: ihmiset jäävät joteskin hahmottomiksi. Mutta sen sijaan suurkaupungin dynamiikka kohisee kirjan joka sivulla. Polvijärven kirkonkylän dynamiikka on tietysti aivan toisenlaista, mutta se on olemassa ja aivan erilaiseen tutustuminen ehkä auttaa Sinut tutun tajuamiseen.”