Ukrin nettiantologiassa julkaisemme kuukausittain ukrilaisten tekstejä. Lähetä julkaistavaksi tarkoitetut tekstisi Jussi Hyväriselle. Voit myös ehdottaa nettiantologiallamme nimeä.
Antologiassa nyt (selaa hiirellä sivua alaspäin):
Irja Halonen
Leena Pirinen
Seppo Jolkkonen
Ossi Lappalainen
Ilpo Kortelainen
Mari Ratilainen ja Seppo Jolkkonen
Kaija Hulkkonen
Pirjo Ketoharju
Ossi Lappalainen
*****************************************************************************************************************
Nettiantologian aloittaa Ukrin jäsen Irja Halonen Rasivaarasta. Irja on laittanut runojensa mukana kesäisen valokuvansakin.
IRJA HALONEN
Vaalean yön lumo
Tyyni hiljainen vaalea yö.
Niittyleinikin kukat ovat varisseet,
minulla on ikävä eilistä päivää.
Kissankellot soittavat satumaata
sydämessä soi blues.
Nouse ja katsele, hymyile,
aloita päivä uus.
Lokit kaartelevat,
päivällä kirkuen,
illalla hiljaa liitäen
kuin aaveet.
Hiljainen yön silmä,
yölaulajat ovat lopettaneet
muutamaksi tunniksi.
Heinäkuun kuu vartioi.
* * *
Elokuun sade
Elokuun täysikuu,
pilvien taakse piiloutuu,
kaipaan sua niin,
minun omiin unelmiin.
Rannan vesi heijastaa
harmaata pilvitaivasta,
kunpa saisin poutasään
toisi ilon elämään.
Laulais kaislat kauniin laulun,
saisin aiheen uuden taulun.
Hiljaisuus ja sadesää,
mulle tuottaa ikävää.
Pilvet kulkee,
taivas huokaa.
Puut kovasti heiluu,
ikävän ja oudon tunteen mailla.
Perhon siipi hipaisee
kun kuljen satumailla.
* * *
Elämän opissa
Miksi suru kalvaa rinnassa,
vaikka omenat punoittavat,
kutsuvat ottamaan.
Marjapensaat antoivat satonsa.
Tuuli keinuttaa täyteläisiä puita,
hennot unikkoni lohduttavat kauneudellaan.
Päivällä lensi kolme kurkea,
kymmenet pääskyt kaartelivat
puutarhan yllä, iloisesti viserrellen.
Keinuni hiljaa keinuu.
Höyhenenkevyt tuuli hyväilee,
pilvi saavuttaa toisen taivaan sinessä.
Hiirihaukat, nuo suuret linnut,
aina kirkuvat.
Opettavat poikasiaan elämän teille,
viikkoja kaartelevat.
Ikävä elämää, vaikka sitä joskus liikaakin,
elämän tuska käsissä, kahle.
******************************************************************************************************************************************
Kesäkuun ukrilaisena nettiantologiassamme esiintyy Leena Pirinen
PILVET KULKEVAT
Kulki onni polkuansa pitkin.
Kulki ylitse se kaarisiltojen.
Kahlas kuivettuvaa joen uomaa.
Poikki nurmettunein niittyjen.
Niittyvillaa liki nojas keiju.
Nyyhkien, onnetonna aivan.
Yksi pieni pilvi, taivaan ainut.
Hukuttanut pisariin ol’ vallan.
Onni otti suureen sylihinsä.
Hymyellen, kuin se yksin voi.
Sanoi keijulle: silmäsi nyt kuivaa.
Ne avaa ihanalle päivälle.
Pilvet tulevat, menevät myös pois.
Kastella vaikk’ moni niistä voi.
Etkö huomaa, päivä paistaa taas.
Pilvet kulkeneet unohtaa jo saat.
SOUDAN, HUOPAAN
Vuorotellen soudan, huopaan.
Kaukana viel’ määränpää.
Ajatus on yksi kirkas.
Tässä olen, vaan en jää.
Aurinkoinen taivahalla
mukavasti lämmittää.
Tuulenvire ihanasti
ihon pintaa viilentää.
Liplattavat pienet laineet.
Tuudittavat soutajaa.
Hyvän olon tunne hiipii.
Matkan teonkin unohtaa.
Kiinni silmät, sydän avoin.
Haluanko muuta, en.
Lepohetken ansainnut kai
olen edes pienoisen.
Sisimpääni virtaa tunne.
Onnellinen olla saan.
Venheeni jo tähän asti
kantanut on lastiaan.
Niinpä taas, huopaan, soudan.
Eteen kaks’, yks’ taaksepäin.
Hitaasti vaikk’ taito karttuu.
Kai sen kuuluu mennä näin.
KELTAINEN VOIKUKKAKETO
Vallaton syömeni kukkii
kuin keltainen voikukkaketo.
Yhä vain suuremmaks’ vielä
se laajeta tahtoisi.
Kaunis ja vapaa on luonto.
Taivaita syleilevi.
Samalla lailla luonnon
lapsena halailisin.
******************************************************************************************************************************************
Heinäkuun ukrilaisena nettiantologiassamme esiintyy Seppo Jolkkonen
Kahden siskoksen yhteinen putkareissu
Kaksi kesän marjaa Marjalan kankahalla
Maija liittyi joukkoon
ja syksy koitti hetkessä
marjat laitettiin säilöön
kumpikin omaan pakastelokeroonsa
tuntui ikuisuudelta odottaa sulattamista
sitten se aamu koitti
ja marjat vannoivat tulisesti
etteivät enää koskaan pottuile poimijoille
Seppo Jolkkonen jatkaa vielä elokuun runoilijanakin:
Elämä ei aina ole helppoa
Kaksi kesän marjaa
happamina elämänsä sivuraiteella
juna viheltää vierestä ohi
ja home vain pöllyää
olemmeko liian imeliä
marjat miettivät
ei meitä kukaan huoli
menkää kotiin
kuiskaa tuuli
ja marjat heräävät horroksesta
Riinalle
Kun kesän varjo väistyy yltäni
ja pääsen syksyn ja talven pimeyteen
alan elää uudelleen
luon oman värimaailmani ja valon kimalluksen
pilvet eivät enää peitä sieluni tulta
ja jaan energiani taas kaikkien kanssa
******************************************************************************************************************************************
Syksy 2009
Ossi Lappalaisen runoja
1.
Kun kevät on tullut kaupunkiin
nostanut helmojaan, läpi keväisten katujen
jöröjussit ties mistä kievarista
ovat poikenneet kahvilaan
loistavin naamoin
He tekivät kauppojaan
On heppa nimeltä Oiva
suitsissa ja valjastettu
Nousepas istumalta että näkisin kuntosi
Ja kahvilan Olga jo täytti kupposia.
Lahjoina oli saanut viran äidiltään
Joka heppa nyt kaupataan
vaan ei kahvikaan maistunut
kuppia enempää
oli kiire jusseille kyntämään
niin ikivanha ei heppa voi olla
ettei se vetäisi lavettiaan
minäkö militantti
2.
Ja tellus se pyörii
sakki väärinpäin
sillai niiku heipateria
röökit ne on kans lopussa
no aski tupakkaa
mä heippaan raidettain
uidaankos me vai otetaanko pakit
yrjö yskii nortti toraa
saako, mokaa
ja friidut
ne on kans euroopas
3.
Sovi ei olla herrain lailla
ossoonpa miekin keittee potut
lämmittee vellit
mitä se meinnoo hallitusvalta
palttua toinen pettua suatta
tarjoo valta tahkoa kääntää
kylän kiertää
Elkeepä herrat valtiovallan
käykö ennee kohtee
siitä ei hyvä seurroo
surua vain
4.
Muilla käyköön hengen tora
olkoon valju hengen vala
miks näitä mietin
hiljaisuus koski on kultaa virta
ylpeäin vaan viel on mieli vanki
koski huurtehessa
jo syksyn valta
en mä kulje yltä alta
koski maal on
palo rinnas
koski on tyynnä
hiljaisuus
******************************************************************************************************************************************
Ilpo Kortelaisen runoja
1.
TALO
vuosikausia
pysyy talo
kiinnimuurattuna
kunnes eräänä kauniina päivänä
aukeaa ovi ryminällä
kaatuvat seinät
ampaisee katto avaruuteen
jää vana liedestä taivaan sineen
kun ilta tulee
lattian paikalla tiuhana neliapilamatto
sen sekaan asukas sitten
käy nukkumaan
sillä uni on
jälleenrakentamisen ensimmäinen vaihe
2.
KAUPUNKI
olemmeko kuin huvipuiston
vaaleanpunaiset karusellihevoset
jotka kiertävät näköjään ikuisesti
samaa ympyrää
suuressa unen kaupungissa
josta ei pääse ulos muutoin kuin
heräämisen portin kautta
mutta portilla on vartija
aina valveilla
unen taika pitää
tässä kaupungissa
pääseekö kukaan pois
ikuisen kehästä
herääkö kukaan koskaan
vai onko kaikki tässä
elämä ja kuolema
kaikki on samaa ikuista unta
3.
MAAILMA
pyörii hurjasti maailma tämä
suuri labyrintti noidankehä kulmikas
aina vain sisäänpäin aukeavat ovet
loputon mutkitteleva käärmemäinen jono
valon kaluamia keltaisia huoneita
ulos ei pääse, kenties ikuisuuden kuluttua
vangiksi jää melkein kaikki
öisin valo tosin
näyttää kyllä pystyvän
ottamaan fuugat
soi Bachia avaruusurut hiljaa silloin
maailman tiet
surujen kitaran kielet
ken kulkee täällä
saa kuulla
kaikuu kaikkialla
rondo ikuisuuden
4.
ELÄMÄ
ihmiskunta on jaettu
monisteina
yksinäisiin huoneisiin
elämä traagista
kuin kuolema huvipuistossa
kun maailmanpyörä liekehtii
kaupungin suureen labyrinttiin
ihmiset viskattu
etsimään ulospääsyä
jota ei kenties ole
kuin Kiinan muuriin
heidät säädetty
vartioimaan sisintään
he vaeltavat katuja
kuin näköjään itsestään liikkuvat
dominopelin palat
kuka meitä siirtelee
tällä hämärän pelilaudalla
yön ja päivän varjotanssissa
kenen tai keiden sääntöjen
taikka määräysten mukaan
keväällä
kalvakkaassa maisemassa
ihminen lohikäärmeleija
tuulivaakana punnitsee rakkautensa
pienetkin mielenliikkeet
herkät tuulen marionetit
keveästi tanssahtavat
syvemmälle yöhön
kadoten nopeasti näkyvistä
sumuverhon läpi
yhteisiin leikkeihin
5.
KAPAKKA KUU
oli kapakka Kuussa aurinkojuhlat
alpakkatähdet hohti
pientä tuhkapyramidia kyhäten
kului ilta joutuen: ihminen pohti
”tulen kapakka Kuusta
en välitä muusta
vain vodkaluusta,
on taivaalla kuu, viinikellari oiva
siellä kuun vuoret pirtusiiloina
ylitse läikkyvät, silmissäni väikkyvät
kraatterit kaljaa lainehtivat
himonpunaiset silmät sitä latkii ahnehtii
kuun samppanjameret vellovat
valloittavat vallan, valloillaan veltokkaat
tulen kapakka Kuusta
en välitä muusta
vain vodkaluusta,
lähemmäs kuuta saavun
jos vuorille karkaan
bitumihummaani hoputan laukkaan
ratsastan huipulle asti
pystytän laavun
vaikka siellä vaanii silikonikatti
päässään on kohta korkea patti
jonka laelta kurkotan kuuhun
ja jos en muuhun
pysty, ainakin kuun pöydältä
snapsin naukkaan
kenties toisenkin ryypyn haukkaan
taikka suoraan kolmannen
sitten silikonikatin patilta
lasken liukua
bitumihummani selkään
en pelkää
taas kiihdytän laukkaan
määränpäänä mulla
Kapakka Kuu”
******************************************************************************************************************************************
Mira Ratilaisen ja Seppo Jolkkosen yhdessä tekemä runo
Kaikki maan matoset, jotka olette alapuolellani
ottakaa oppia minusta
Kertoisin teille sen mitä ette kirjoista tule koskaan löytämään
Mutta en usko, että jumalani teille sen arvon antaa kuulla tietoa,
joka ei monen mielestä olisi edes totta
en haali mammonaa tai tavoittele taivaita
olen yksinkertainen ja köyhä, mutta onnellisempi kuin te
Onnellisuus sanana vaivaa monen mieltä, eikä sitä pystytä ajattelemaan
Kuunnelkaa viisaan kieltä, opetan teitä edes jotakin tavoittelemaan
rakastakaa minua, niin rakastan teitä ja saatte kaiken
niin syvä kuin meri onkin, luottamukseni on syvempi
Tiedän tienne olevan pidempi kuin pisin virtaava joki
Ymmärrän tietämättömyyden suon syvyyden toki
kunnia Hänelle, joka loi kaiken ja antoi meille ymmärryksen
älkää hylätkö ja piilottako Häneltä saamaanne suurta lahjaa
Inhimillisyys kuoli ahneuskasvatuksen syntyessä
Odotan oppivani uutta, ymmärrän kaiken vasta päivän lyhentyessä
******************************************************************************************************************************************
Kaija Hulkkonen
HILJAA SEISOVAT PUUT,
SATEEN KOSTEUS
IHOLLA JA ILMASSA
LEVITÄN LEHTIEN VIITAN
YMPÄRILLENI
JA NAUTIN RAUHASTA
PUUTARHAAN LASKEUTUU ILTA
MINÄ OLEN, MINÄ ELÄN
SYDÄN TÄYNNÄ HILJAISUUTTA
TÄSSÄ HETKESSÄ
* * *
KULJEN
AURINGON SYLIIN
VALOON
TALVEN PIMEÄN
JÄLKEEN
KUIN KIRKKOON
SYDÄN HARTAUTTA
JA ILOA TÄYNNÄ.
HERÄÄMINEN
ON KAUNISTA
* * *
LIIAN NOPEASTI
KATOSIVAT LINTUJEN LAULU,
KESÄN VALOISAT YÖT
JA KAIKKIA AISTEJA HELLIVÄ
AURINKO
JUURI, KUN NE OLIVAT
KUIN IHOLLA,
NAUTITTAVISSA,
NE OVATKIN
JO AIKAIN PÄÄSSÄ
– ENSI KESÄNÄ –
KAUKANA
VIELÄ KUITENKIN
JOKU YÖLINTU
VIRITTI LAULUNSA
KUULIN SEN
JA KIITIN
* * *
PAKKASEN RAIKKAUS
KIRPAISEE OHUEN VAATTEEN LÄPI.
KIRKAS TÄHTI
HOHTAA TAIVAALLA
JA KELTAINEN KUUTAMO
PALLONA PUIDEN OKSIEN YLLÄ.
SEN VALOSSA NÄEN
SUPIAISEN PIIPERTÄVÄN HANGELLA
JA RUSAKON RUOKAILEMASSA
LINTULAUDAN ALLA.
PIHAN ÄÄRIVIIVAT SELKEINÄ
KUIN PÄIVÄLLÄ.
PÄIVÄ PYSÄHTYY ILTAAN.
TÄSSÄ JA NYT
HYVÄ HETKI
VAIN OLLA.
* * *
SINÄ JA AURINKO,
MEREN TYRSKYT
JA RANTAAN
VAAHTOINA VYÖRYVÄT LAINEET
TÄYTTÄVÄT MINUT
RIEMULLA, VOIMALLA
TUULI RIEPOITTAA
KALLIOON KASVANEITA –
MÄNNYNKÄKKYRÄ JA MINÄ
TUEMME TOISIAMME
ME TIEDÄMME
TUULEN VOIMAN,
SILTI RAKASTAMME SITÄ
SE VIRTAA LÄVITSEMME,
RAASTAA IRTI
TAI HIVELEE PINTAA
TUULESSA JA SINUSSA
ON SAMANKALTAINEN VOIMA
JA HELLYYS.
MOLEMMAT PYÖRÄYTTÄVÄT SISIMPÄNI
UUTEEN JÄRJESTYKSEEN
JA SATEEN JÄLKEEN
AURINKO
KUIN VALO PARATIISISTA
TUO KESÄN MINUUN
SYVÄLLE, SYVÄLLE
* * *
SISÄLLÄ JO HÄMÄRÄÄ,
MUTTA ULKONA PUUT HOHTAVAT
SADEPISAROIDEN KRISTALLEISTA
MÄRKÄ MAA KIILTÄÄ
JA KUKKASTEN VÄRIT HEHKUVAT
KUIN UHMATEN
TULEVAA PIMEÄÄ
NIIN NOPEASTI MENIVÄT OHITSE
VALOISAT KESÄYÖT,
NUO AJATTOMAT HETKET,
JOLLOIN ELÄMÄ ON RAJATON
VAPAUS TULLA TAI MENNÄ
MILLOIN VAIN
YÖN PIMEÄ SYLI
KAATUU PÄÄLLE
JA JOKA SYKSY
ON PSYYKATTAVA ITSENSÄ
KESTÄMÄÄN YHÄ NOPEAMMIN
VALUVA PIMEYS
TOIMINTOJEN RAJAUTUMINEN
AIKAAN
******************************************************************************************************************************************
Kosinta
Pirjo Ketoharju
Rimpelän Impi oli lantaa luomassa navetassaan, kun sinne ilmestyi hänelle vieras. Se oli Kauhtanan Lauri ja taas niin huonosti puettuna. Päällä hänellä oli vain vanha takki, jossa reikäkin takana keskellä selkää. Housut olivat likaiset, nuhraantuneet kai jotakin tehdessä ja jalassa pitkävartiset kumisaappaat. Siinä se Lauri töllisteli, kun Impi touhusi ja rykäisi sitten:
– Täällä se Impi vain työtä painaa. Vai mitä, Impi?
Impi lopetti lannan mättämisen ja sanoi:
– kappas vaan, Kauhtanan Lauri… No, mitäs sulle kuuluu?
– Ei ole oikein hyvät oltavat. Ei ole emäntää talossa. Yksin pitää puhellakin, kun ei ole puhekaveria.
– No voi tokkiisa sitä Laurin elämää, Impi vastasi talikkoon nojaillen.
– Mutta, kun ajattelin, kun se Impi… se on vasta leskeksi jäänyt, niin eikö se Impi tulisi minulle… vaimoksi ihan. Pyydän ihan vilpittömästi, poikamiehenä, tuletko vaimoksi Lauri Kauhtanalle?
– Kuulehan Lauri, on tämäkin aika kosia, Impi vastasi. Mutta, kun minua on kosinut jo tuo professori Takki. Se tänne yks päivä autollaan ajeli kaupungista. Oli niin hienosti puettu ja hieno ja uusi oli autokin. Tuli sitten sisälle ja oikopäätä kosi, oli kukkapukettikin. Oikein punaisia ruusuja. Me kun ollaan sen Takin kanssa lapsuudentovereita. Samaa kansakoulua käytiin. Minä sitten slle Takille sanoin ”Kyllä” ja keitin kahvitkin. Kohta me vihille mennään ja yhteen muutetaan. Se on sillä tavalla, että sinua Lauri, ei taida kukaan miehekseen ottaa, kun oot aina niin paskanenkin. Mene vain kotiis ja eti joku toinen. Minä kun oon nyt varattu!
– Voi Impi, huokasi Lauri, vai on sinua kosittu. Vai se professori Takki. No, jo on sekin kerinnä. Voi helekutti, Impi, kun en sinua saa…
Lauri Kauhtana painoi päänsä ja paukautti navetan oven peräänsä kiinni. Niin hän sitten laahusti mökilleen, istuutui kiikkutuoliinsa ja kääri sätkän. Siinä sitten tupakoidessaan ajatteli Impiä, hänen muhevan pyöreää olemustaan ja kaipasi, kaipasi sitä, elämäntoveria…
Käynti vanhusten mökillä
Pirjo Ketoharju
Nousin tarmokkaasti mäen nyppylän vanhusten mökille. Samassa, kun olin astumassa itsevarmana pihamaalle, avautui mökin ovi. Toinen vanhuksista, naisen tynkä, suonikaskasvoinen ja lyhyenläntä, astui ulos ja huomasi minut. Hän hymyili. Tervehdin häntä ja kuin tuulispää aloin selittää, että olin ollut puolukoita haeskelemassa metsässä. Nainen kertoi, että hänen miehensä oli etsinyt niitä lähistöltä eräältä kankaalta, mutta ei ollut saanut paljon ollenkaan. Niitä ei yksinkertaisesti ollut. Kerroin omista puolukkaretkistäni ja menimme sitten sisälle.
Siellä puisessa, karusti kalustetussa tuvassa istui mies pöydän ääressä. Hän ei katsonut minuun, kun tulin sisään, vaan hänen katseensa oli luotu pöydän kanteen. Sitten hän kuuli, kun astelin lattialla ja nosti päätään:
– Päivee!
– Päivee! vastasin.
– Sinun pitäisi tulla useammin käymään, mies sanoi, meitä kun on vain kaksi vanhaa.
Nainen naurahti ja istuutui. Mies viipyi hetken, sanoi sitten:
– Lähen tästä keittopuita hankkimaan.
– Menehän, mutta elä oo kauan.
Jäimme naisen kanssa kahden.
Nainen kertoi, kuinka hän oli sairastunut. Hän oli menettänyt tajuntansa myöhään illalla. Aamulla hän oli ollut täysin tajuissaan, mutta mies oli päättänyt soittaa terveyssisarelle. Puhelimeen oli matkaa polkua pitkin metsän läpi. Nainen oli käskenyt panna oven säppiin, ettei hän lähtisi muualle.
– Vaikka menettäisin taas tajuntani ja höperöisin ulos.
Niin oli terveyssisar tullut ja lopulta oli soitettu ambulanssi ja nainen viety sairaalaan. Siellä hän olikin viipynyt pitkän aikaa. Nainen jutteli myös muista sairaalassa näkemistään ihmisistä. Ajattelin siinä istuessani, kuinka lähellä voi ihmistä kuolema olla. Ajattelin myös naisen kärsimyksiä ja kuinka hän kertoi järkyttyneenä, melkein valittaen, välillä syliin ristittyihin käsiinsä tuijottaen.
Halusin puhua hänen kanssaan elämästä, en kuolemasta. Niinpä sitten puhuimme koirista, kesälomista, nuorista pojista ja tytöistä. Huomasin naisen kasvoilla ilon häivähdyksen.
Sitten puhuimme Helsingistä 1920-luvulla. Kuinka mukulakivikaduilla kulkivat vossikat ja ihmiset kävivät huvittelemassa elokuvissa. Niin oli nainenkin tehnyt sulhasensa kanssa. Ajattelin taas naista nuorena tyttönä miehen käsikynkässä. He olivat kai olleet rakastuneita. Nainen naurahti muistellessaan. Hän oli kerran elänyt onnellisena ja terveenä.
Mies tuli kesken kaiken sisälle, kulki kädet selän takana pöydän ääreen, ja alkoi leikata kynsiään. Siinä sitten juttelimme sitä sun tätä. Mies nauroi ja hampaat paljastuivat. Hänellä oli suuria aukkoja hammasrivistössä.
Lähdin sitten pois jättäen jälkeeni hilpeän tunnelman. Otin ulko-oven vierestä marja-astiani ja kuljin nopeasti metsän halki kotiin päin. Syysilma oli viileä ja raikas. Siinä tuoksui sammal ja syksyinen sade.
******************************************************************************************************************************************
Taas muljaustaan heinäkuu
joku Hellestein
ja hetkessä pyhimmässä vedetään WC,
keinutaan Einstein tai
lyötynä puoliyön pommeja runouden.
Marxia nälvitään
ja kun kivistää puretaan kapinet,
huudetaan Stoi!
pallolla pyhyyden
hetkeen kun polla halkeaa.
Ossi Lappalainen
Oi katso Huhtikuu ja lumi sulaa vaieten
viel’ vehmoo maata lumihuntu
on loppukuu ja urvut puhjenneet.
Käy viel järven paikoin jäätä,
on ilma raikas, kevyt rinta,
silmut umpussa.
Vaan viel’ on rannan parta kaunis harso huntu.
Kurki tulollaan
ja hennon tuulen käyden
peippokuoro sydämensä livertää.
Ossi Lappalainen
******************************************************************************************************************************************